Viimeinen rehtoripuheeni suomalaisille sisseille

Rakkaat siskot,

Ensimmäinen vuosi täällä Abu Dhabin keitaalla tuntui armeijakeikalta. ADECin ja EduClusterin puristuksessa väistelimme tulta rinta rinnan rakentaen yhteisymmärrystä emiraatti-suomalaiselle koulukulttuurillemme.

Sitten seurasi aliupseerikoulu. Marssijärjestystä hieman sekoitti koulun vaihto, mutta tahti pysyi yhteisenä ja loppu viimein voitokkaana, kunhan pääsimme asettumaan aloillemme. Punkkakaveri on välillä vaihtunut, mutta vahva yhteisöllisyys ei ole muuttunut. Tottahan meillä on pieniä törmäyskursseja käyty. Ihmisiähän tässä vain ollaan, mutta ’Siskoa ei jätetä’- periaate on toiminut ja toimii jatkossakin. Ensi vuoden kapiaiset – pitäkäähän toisistanne huolta! Teille haluan lausua Mary Anne Radmacherin sanat:

Rohkeus ei aina ole suurieleistä.
Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni,
joka päivän päättyessä sanoo
… huomenna yritän uudestaan.

Meille lähteville haluan toistaa viime vuonna esittämiäni varoituksen sanoja. Meidän on käännettävä katse kohti kotimaata. Moni asia muuttuu emiraattiarjesta:

 

 

Kukaan ei kättele meitä koululla aamuisin – puhumattakaan anna poskihaleja.

Miehet eivät pysähdy ovelle odottamaan lupaa astua opettajanhuoneeseen.

Oppilaiden nimet on aakkostettu sukunimen mukaan.

Viikonloppu ei ala torstaina klo 14.

Viikonloppuretki tehdään metsään eikä Dubain rantahotelliin.

Me emme saa leimaa joka paperiimme.

Meillä on osoite, johon tulee posti.

Me nousemme itse autosta tankkaamaan automme tuulessa ja tuiskussa.

Kylmähanasta ei tule kuumaa vettä.

Meillä on sukat jalassa.

Kuumat tuulet vaihtuvat kuumiksi aalloiksi – Inshallah!

Too much tarkoittaa ihan oikeasti liikaa.

 

Suljen sanaisen arkkuni emiraattimaisesti. Pyydän anteeksi tekemiäni virheitä. On ollut etuoikeus tehdä töitä kanssanne ja saada kunniaa teidän ansiokkaasta työstänne. Kiitän ja toivotan teille kaikille onnea uusiin haasteisiinne!

 

 

 

 

 

 

 

Jäljet hiekassa

Kolmantena talvena oli tehtävä raskas päätös: jättääkö Yhdistyneet Arabiemiirikunnat vai Suomi. Oli tunne, että jollen minä nyt lähde, en pääse täältä ikinä pois. Lomalta palatessa emiraatteihin tuntui, että saavuin kotiin. Työyhteisö tuntui omalta. Yhteistyö koulun sidosryhmien kanssa sujui vuosi vuodelta mutkattomammin. Mutta entä oma koulu kotona? Miten monta vuotta minä olen reissussa "vielä yhden vuoden"? Miten pitää yllä suomalainen ammattitaito? Miten äiti voi?

Jos koulutusvientitehtäviin lähtö oli hämmentävä kokemus, oli paluupäätöksen teko ja irrottautuminen kouluyhteisöstä vielä haasteellisempi. Viimeinen koulutusviennin oppitunti liittyy tähän eettiseen pähkinään. Teenkö oikein, jos en jää vetämään hanketta loppuun? Kukaan ei ole korvaamaton, mutta olen rehtorina luonut työyhteisön kanssa tietynlaisen koulukulttuurin, joka vääjäämättä muuttuu, kun rehtori vaihtuu. Työsopimuksellisesti toimin täysin korrektisti, mutta entä eettisesti. Emiraattivaimot olivat eläneet siinä uskossa, että minulla on viiden vuoden työsopimus. Monta kyyneltä vuodatettiin.

Siinä sumussa tuli pakattua auto ja osa huonekaluista konttiin ja myytyä loput. Leimoja piti saada vähintään yhtä monta kuin maahan saapuessakin samalla, kun valmistelin koulun seuraavaa lukuvuotta varten. Lopullista opettajakunnan määrää en luonnollisesti voinut vielä kesällä tietää, joten raakileena koulu oli jätettävä jatkajalleni. Tuttua hommaa edellisiltä vuosilta.

Jätin haikeana jälkeeni "iloisen peruskoulun". Jäähyväisiä juhlittiin asiaankuuluvalla lämmöllä. Elämä jatkuu Lapin perukoilla, vaan usein ajatukset vaeltavat aavikolle.

Mitä koulutusviennistä jäi käteen? Mikä merkitys on suomalaisella ruohonjuuritaso-koulutusviennillä? Jokaisen maan koulutuspoliittinen historia luo puitteet koulutusjärjestelmän kehittymiselle. Meillä ei ole tältä vaikuttamisen tasolta mahdollisuus tehdä suuria muutoksia opetussuunnitelmaankaan. Meidän työkalumme ovat meidän oma asiantuntemuksemme koulutusjärjestelmän rakentajina ja ylläpitäjinä, meidän pedagoginen osaamisemme, meidän johtamiskulttuurimme, meidän kykymme arvostaa toista kulttuuria ja sitä kuunnellen ja kunnioittaen tarjota muutosmahdollisuuksia huomiselle.

Opettaja jättää ikimuistoiset jäljet oppilaaseensa ja joissain tapauksissa hänen vanhempiinsakin. Jokainen lapsi on tärkeä, mutta ehkä meidän tässä perspektiivissä tulee nostaa esille laajempi konteksti. Koulutusviennin olisi suotavaa kohdentua sekä koulutettuihin että koulutettaviin opettajiin. Mikäli meillä on tahtotila yhteiselle oppimiselle ja oppimisen ohjauksen kokemuksille, mahdollisuudet koulutuksen kehittämiselle ovat moninkertaiset.

Ymmärrykseni mukaisesti tässä on edettävä rauhallisesti. Ensin on saatava luottamus toimivasta tavasta opettaa ja johtaa koulua. Tämän jälkeen yhteisten opetuskäytänteiden jakaminen voi olla hedelmällistä. Oma rehtorikokemukseni Arabiemiraateissa oli rikas, mielekäs ja opettavainen. Olen kiitollinen työyhteisölleni saamastani tuesta, yhteistyöstä ja ystävyydestä. Tämä koskee niin suomalais- kuin emiraattiopettajakuntaa.

 

Kolmen kerroksen väkeä

Arabiemiraatit on rakenteeltaan monisäikeinen yhteiskunta. Päättävässä asemassa ovat luonnollisesti emiraattikansalaiset, joita on noin miljoona tässä yhdeksän miljoonan ihmisen valtiossa. Suvut hallitsevat ja ohjaavat päätöksentekoa. Tietyllä tavalla jäi vaikutelma, että heimokulttuuri on implisiittisesti edelleen vahva. 

Kansakunnan isä Sheikh Zayed perusti yhdistyneet emiirikunnat vuonna 1971 kansalaiset huomioivalle ideologialle. Valtavat öljyvarat, jotka ovat rikastuttaneet emiirikunnat - erityisesti Abu Dhabin - ovat koituneet jokaisen kansalaisen hyödyksi. Kansalaisista huolehditaan niin taloudellisesti kuin yhteiskunnallisin uudistuksin. Kun Arabikevät aiheutti turbulenssia muissa arabimaissa, Arabiemiraateissa oli rauha maassa. Heillä ei vaikuttanut olevan valituksen aihetta.

Itse katson kuuluneeni toisen luokan kansalaisryhmään. Arabiemiraatit ovat lähteneet voimallisesti etsimään ratkaisuja yhteiskunnallisten rakenteiden uudistamiseen palkkaamalla ulkomaisia asiantuntijoita yhteiskunnan eri sektoreille. Nämä suurimmaksi osaksi länsimaiset ’besserwisserit’ ovat tunnistettuja ja kunnioitettuja, mutta kansalaisuutta he eivät voi koskaan saada.

Kolmannen luokan kansalaiset ovat enemmistö emiraateissa. Heidän ansiostaan taksin saa käden heilautuksella käden käänteessä ja edullisesti. Take away - ateria saapuu ilman kuljetuskustannuksia kotiovelle ja katujen vieruskukkapenkit kukoistavat. Joka emiraattiperheessä on ainakin jossain määrin palvelusväkeä. Yhteistalouksien ja lapsien määrästä riippuen useitakin.

Suomalaisen tasa-arvoajattelu kyseenalaistaa vierastyöntekijöiden kohtelun median tarjoamien epäinhimillisten työolosuhteiden mielikuvien myötä. Mielenkiintoista on pysähtyä pohtimaan mielikuvituksemme rajallisuutta. Luomme puoli maapalloa kattavan vankkumattoman kuvan jostain tietystä epäkohdasta yhden esimerkin pohjalta. 

 

Vierastyöläiset tekevät kaiken raskaan työn emiraateissa. He työskentelevät pääsääntöisesti kuutena päivänä viikosta, pitkää työpäivää suhteellisen pienellä palkalla. Mutta suhteellisen. He ovat vapaaehtoisesti hakeutuneet töihin arabiemiraatteihin tienatakseen rahaa perheilleen. Opin tuntemaan siivoojia, taksikuskeja, palvelijoita, kadunlakaisijoita, tarjoilijoita. Omalla käytökselläni pyrin oikeudenmukaiseen kohteluun, mutta suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa en voinut sinne haikailla. Arabiemiraattikunnat on kehittyvä maa. Koulutusviejän on syytä muistaa, että tehtävämme ei ole parantaa maailmaa, oma työsarka riittäköön. Pateettisen päivittelijät jääkööt kotitantereelle.

Elämä Arabiemiraateissa oli turvallista. Naisen ei tarvitse pelätä ahdistelua tai miesten epämiellyttävää lähestymistä edes katseen tasolla. Naisia ei kätellä. Miehen tulee pysähtyä parin metrin päähän vaimoihmisestä, jota tervehtii. Naisen asema on turvattu.

Kulttuurisensitiivisesti tämä toimii myös toisin päin. Länsimaisten naisten on pelattava samoilla korteilla. Puistossa ei pussailla, eikä yökylään kutsuta serkkupoikia. Kansainväliset hotellit luovat länsimaiset puitteet hauskanpidolle alkoholitarjoilua myöten, mutta on muistettava, että jossain vaiheessa ’party’ on ohi ja astut ovesta arabimaailmaan.

Suhde alkoholiin on hieman paradoksinen. Voit nauttia alkoholia, mutta et humaltua. Voit ostaa alkoholia paikallisista ’Alkoista’, mutta et saa kuljettaa alkoholia autossasi. Ratkaisu jälkimmäiseen ongelmaan on alkoholikortin hankkiminen. Tällöin voit ajaa viinipullo autossa kuudessa seitsemästä Emiraatikunnasta. Sarjah noudattaa nollatoleranssia kansalaisten turvallisuutta kunnioittaen.

Alkoholinkäytön rajoituksella on myös myönteisiä vaikutuksia. Et voi törmätä puiston penkille sammuneihin surullisiin näkymiin. Kukaan ei huutele humalaisia asiattomuuksia, eivätkä nuoret keräänny kulmille lauantai-iltaa rälläämään kaljatölkit kourassa. Asioilla on puolensa.

 

Todellinen turvallisuusriski sen sijaan löytyy liikenteestä. Kaupungin kolmikaistaisilla pääväylillä on 60 km tuntinopeusrajoitus, jonka saa ylittää 20 kilometrillä. Näin myös tapahtuu. Kokemus auttoi minut ymmärtämään, että autokoulukin on määrittelemätön käsite - liekö se aina edes kirjekurssi. Isomman auton oikeudella edetään ja huolehditaan, että sivu- ja takapenkit ovat kunnossa. 

Autoilu oli myös nautinto huippukuntoisilla valtaväylillä Al Ainin ja Dubain tai Abu Dhabin välillä. Ei ainoatakaan routavaurioita. Ikkunoista avautuu kauniit dyynimaisemat yksittäisten kamelien vaeltaessa aavikolla. Aurinko paistaa aina harvinaisia hiekkamyrskyjä tai sateenyrityksiä lukuun ottamatta. Peltipoliisilta saamasta sakosta piti maksaa puolet, kunhan hoidat homman. Toisaalta maasta et poistu sakot kainalossa.

Katuja pääsee satunnaisesti ylittämään suojateitä pitkin. Varsinkin perjantaiaamuisin. Käytännössä teiden ylitys on aina riskinottamista. Autoilijoilla ei ole minkäänlaista kunnioitusta jalankulkijoita kohtaan. Kävely ei vain kuulu heidän liikennekulttuuriinsa. Tämänkin asian kanssa sitä oppi elämään, mutta onhan se nautinto täällä rakkaassa kotimaassa.

 

 

Al hamdulillah

Rukouskutsut ohjaavat ja rytmittävät elämää. Niiden merkitys avautui arkipäivän rutiineissa kahdella tavalla. Ensinnäkin niiden uskonnollinen mieli ei rajoittunut yksittäisten uskonharjoittajien toiminnaksi. Rukoileminen viidesti vuorokaudessa on yksi islam uskon viidestä peruspilarista. Me olemme länsimaissa tottuneet hyvinkin liberaaleihin tapoihin harjoittaa uskontoa, minkä vuoksi rukouskutsujen aito noudattaminen oli aluksi ihmetyksen aihe. Rukouskutsut oli huomioitava koulun toiminnassa, koulutusten järjestämisessä ja huoltajien tapaamisessa. Ne rytmittivät päivää työjärjestystä voimakkaammin.

Toisena näkökulmana rukouskutsujen merkitykseen nostan oman suhteeni niihin. Kolme vuotta rukouskutsut herättivät minut aamulla. Ne pysäyttivät koulutyön keskipäivän tunteina ja havahduttivat huomaamaan ajankulun iltapäivällä.

Iltapäivän ensimmäinen rukouskutsu Dhuhr ilmoitti minulle, että oppilaiden koulupäivä alkaa olla lopuillaan. Seuraava rukouskutsu Maghrib vihjasi, että nyt pitäisi alkaa lopetella omat työt. Jos kuulin töissä Isha kutsun tiesin, että kohta yö painaa päälle. Uskonnollisen uskomuksen mukaan tämän rukouskutsun jälkeen ovet ja ikkunat suljetaan. Perheen jäsenten on siirryttävä kodin turvaan pimeästä illasta. Rukouskutsut rytmittävät taitavasti päiväohjelmani ilman kiireen tuntua.

Opettajille rukouskutsut liittyvät tietenkin uskonnon harjoittamiseen. Päivän ohjelma ja koulun tapahtumat oli järjestettävä tätä kunnioittaen. On myös todettava, että emiraatit kunnioittavat myös muiden kuin muslimien uskonnon harjoittamista. Ehkä ongelmallisinta olisi tuoda totaali uskonnottomuus tähän kulttuuriin vaihtoehdoksi. Islam uskon mukaisesti ihmisen tulee elää viiden peruspilarin ohjeistuksia noudattaen päästäkseen kuoleman jälkeen paratiisiin. Rivien välistä oli luettavissa syvä huoli meidän ei-muslimien tulevaisuudesta.

Kantapään kautta piti monta uskontoon liittyvää yksityiskohtaa oppia. Eräänä aamuna yksi oppilaistamme toimitti minulle aamunavauksen alussa maasta löytämänsä pienen Koraani-kirjan. Tilaisuuden jälkeen minun annettiin lempeästi, mutta tiukasti ymmärtää, ettei minulla ole lupa milloinkaan koskea Koraaniin. Kädet hikosivat häpeästä.

Toisaalta minua opetettiin lausumaan matkustusrukous autoa käynnistäessä, joten hyväksyttävää kosketuspintaa Islam uskontoon myös löytyi. Minä sen sijaan opetin vaimoja käyttämään turvavöitä, joten tasoissa oltiin.

 

Kaiken kaikkiaan todistamani uskonnon harjoittaminen oli myönteistä ja uskomattoman aitoa. Vahvoista ohjaavista rakenteista huolimatta Islam usko ei näyttäytynyt minulle elämää rajoittavana tai ahdasmielisenä. Vaimot näyttävät saavan uskostaan iloista yhteenkuuluvuutta.

Koulumme osallistui vuosittain koraanin lukukilpailuun. Viime vuonna 2012 koulumme voitti kaikki kaupunkimme koulut. Minä sain komean pystin ’My Quran is my Way to Paradise’ ‘for my passionate involvement’. Tämä kyseenalainen kunnianosoitus koristaa olohuonettani tälläkin hetkellä.

 

 

 

Neljät häät ja seitsemät hautajaiset

Perheen merkitys on oleellisen suuri Arabiemiraateissa. Ketään ei jätetä yksin. Al Ainista ei löydy kylttiä ”vanhainkoti”. Perheet asuvat perinteisesti tukien isovanhempia ja suvun ei-naimisissa olevia jäseniä. Sukunimen mukaan jokaisella on isä, isosiä, isoisoisä ja suku. Yhteisö elää tämän hierarkian mukaisesti.

Länsimaissa luemme joskus lehdestä, että vanhus löytyi kuolleena kerrostaloasunnostaan useita viikkoja kuolemansa jälkeen. Miten näin voi tapahtua? Olemme siirtyneet Suomessa maatalousvaltiosta teollisuusyhteiskunnan kautta tietoyhteiskunnaksi. Arabiemiraateissa on hypätty teollisuusyhteiskunnan yli. Näin ollen vaikutelmaksi jää, että osa meidän muistojemme kultaisesta lapsuudesta elää edelleen vahvasti Arabiemiraateissa. Suurperheen merkitys on todellinen ja kunnioitettu arjessa. Islam uskon mukaiset juhlapäivät korostavat suurperheiden mahdollisuuksia jatkaa kulttuuriperinteitä. Nuoriso ei lähde nauttimaan ”juhannusta” keskenään, vaan perheen merkitys on vahva.

Rukouskutsut, joihon arabialainen aikakäsitys perustuu, tukevat perhekeskeistä elämää. On aikaa tavata ja jakaa kuulumisia. Useimmat opettajistani kävivät tapaamassa äitiään joka päivä. Miten on meidän laitamme? 

Minut kutsuttiin useisiin häihin. Kaikkiin en aikataulullisesti ehtinyt, mutta neljät onnelliset ja mieleenpainuvat häät sain todistaa. Miesten ja naisten häät järjestetään erillään. Mieshäävieraat eivät koskaan näe morsianta. Tosin he saavat nauttia toistensa seurasta, tanssia keppitanssia ja ruokailla yhdessä.  Naisena minä en luonnollisesti päässyt tähän miehiseen juhlanpitoon, mutta vaimoihmisten kanssa olen ilotellut. Naisten hääjuhlissa olen toki voinut ihastella miesten keppitanssia videoituina naisten salin televisioscreeneille. Sen verran siis on minussakin tirkistelijän vikaa.

Naisten häät tavallisesti alkoivat aikataulullisesti joustavasti klo 20 - 21 aikoihin naisten saapuessa hääsaliin. Sisäänkäynnin varrella oli mahdollisuus tervehtiä suvun naisia ja nauttia hajuvesistä. Sali oli katettu illastamista varten kauniine kukkalaitoksineen. Keskellä salia on morsiamen kävelyestraadi valmiina, jolla suvun nuorimmat naiset tanssivat kovaäänisistä tulevan musiikin mukaan. Morsiusparin läheisimmissä vaimoihmisissä lapset mukaan lukien näkyy hiussalonkien ja kosmetologien käsien jäljet. Palvelijat tuovat arabialaisen keittiön ruokalajit vähän kerrassa pöytään ja ilta jatkuu. Noin kello 23 kuuluu beduiininaisen kurkkuääni: morsian saapuu sisään. Tämän jälkeen ovesta saapuvat valokuvaajat ja vihoviimein morsian - hitaasti kuvankauniina kuvaustekniikkaa kunnioittaen.

Noin puolen tunnin kuvausten jälkeen kuuluu toinen emiraattivaimon kurkkuääni. Osa naisista verhoaa itseään lisää, osa lähtee. Sulhanen ja morsiamen isä saapuvat. Kulku on yhtä hidasta kuin morsiammellakin. Sulhanen suutelee morsianta otsalle. Valokuvausta. Yhteiselämä alkaa ja juhlat päättyvät. 

Suuri osa avioliitoista on vanhempien järjestämiä, mutta morsiusparin hyväksymiä. Avioliittoon ei pakoteta. Joissakin tapauksissa nuoripari on turvatusti seurustellut vihkilupauksen jälkeen useamman kuukauden ennen häitä. Toisaalta pariskunta saattaa olla tavannut vain joitakin kertoja ennen häitä jos sitäkään. Olen ollut todistamassa häätilaisuutta, jossa aviopari näki toisensa ensimmäistä kertaa vihkipuku päällä. Isoäidin kyyneleet jäivät mieleeni.

Ikävä kyllä noin 40 prosenttia näistä avioliitoista päätyy avioeroon. Tämä johdattaa ajatuksemme avioerojen vaikutuksen monimuotoisuuteen ja jälleen kerran naisen oikeuksiin. Kyllä. Naisella on oikeus hakea avioeroa. Tosin, jos perusteena on, että tyyppi ei miellytä, uhkana on menettää lapsensa miehelleen.

Olen myös osallistunut useisiin hautajaisiin. Menehtynyt henkilö on haudattava Arabiemiraateissa kolmen päivän kuluessa. Tavallisesti hautaus tapahtuu heti ensimmäisenä päivänä, mutta surutapahtuma jatkuu kolme päivää. Ketään ei jätetä yksin tässäkään tilanteessa emiraattikulttuurissa. Kaikkien läheisten ja ystävien työt keskeytyvät suruviestin kuultuaan. Merkityksellisintä on tukea menetyksen kokenutta perhettä. Suvun naiset kokoontuvat naisten surutaloon istumaan. Tarjolla on teetä, kahvia ja taateleita. Keskeistä on olla läsnä ja olla jättämättä surijoita yksin. 

Kolmen vuoden aikana kävin niin lasten kuin vanhustenkin hautajaisissa. Rehtorina menin aina istumaan vainajan läheisimmän surijan viereen. Joskus katselimme edesmenneen kuvia, joskus keskustelimme eri kieliä, joskus vain itkimme. Ensimmäisillä kerroilla koin epävarmuutta käyttäytymisen ja vaatetuksen osalta. Olenko oikein pukeutunut kunnioittamaan surevia omaisia työvaatteissani? Opin, että kukkia ei ole soveliasta surutaloon viedä. Sen sijaan osanotto surutalossa käynnillä on merkityksellinen teko, jota ei voi paikata länsimaalaisittain adressin lähettämisellä. Opin, että riittää, kun aidosti välität.

Abaya suojaa, ei alista!

Länsimaalainen media tukee stereotypioiden syntymistä Lähi-idästä. Sen mukaan naisilla on alistettu asema. Uutiskuva tuo verkkokalvollemme kuvan mustaan kaapuun peitetystä naisesta. Aivomme rekisteröi tämän vääryydeksi, jossa nainen pakotetaan tähän mustaan ja kuumaan kohtaloon. Islamin uskonto edellyttää, että nainen peittää kauneutensa.

»Ja käske uskovien naisten pitää katseensa kurissa ja varjella siveyttään, olla näyttämättä muita sulojaan kuin niitä, jotka tavallisestikin ovat näkyvissä, ja peittää kaulansa hunnulla.(...)»
(Koraani 24:31, suomennos Hämeen-Anttila, 1995)

»Profeetta, sano puolisoillesi, tyttärillesi ja uskovien vaimoille, että he panisivat vaatteen päänsä yli. Tämä on parasta, jotta heidät tunnettaisiin siveiksi eikä heitä häirittäisi. (...)»
(Koraani 33:59, suomennos Hämeen-Anttila, 1995)

Se, missä määrin ja miten tämä pukeutuminen toteutuu, perustuu kunkin maan kulttuuriperinteisiin. Al Ainissa tämä tarkoitti sitä, että kodin ulkopuolella naisella on aina hiukset peitettynä huivilla ja vartalo abayalla. Se, paljastaako vaimoihminen kasvonsa vai käyttääkö hän kasvot peittävää harsoa tai silmät paljastavaa niqabia, jää hänen ja hänen läheistensä välillä päätettäväksi. Merkittävä lähtökohta kuitenkin on, että kaikki tuntemani emiraattinaiset kokivat mustan abayan häntä suojaavaksi, ei alistavaksi vaatetukseksi. Oma kauneuskäsitykseni kyseenalaistui moneen kertaan, kun aloin tarkastella länsimaista pukeutumistamme. Saatamme ahtautua muodoistamme riippumatta viimeisimmän muodinmukaisiin asusteisiin, jotka paljastavat osan alusasustammekin, mutta mehän emme olekaan ”alistetussa asemassa”. Kysymykseksi jää, muistamme me kunnioittaa muita ihmisiä pukeutumisellamme?

Osa tuntemistani emiraattivaimoista työskenteli kasvot paljaina, mutta otti niqabin käyttöön illalla, kun meni perheensä kanssa ostoksille. He halusivat hyödyntää peittävää pukeutumista yksityisyytensä eduksi omasta tahdosta. Tämän voidaan ajatella kertovan pukeutumiskoodin vapaaehtoisuudesta. 

Me länsimaalaiset luemme fiktiivisiä tarinoita Afganistanista tai Saudi Arabiasta kauhistellen naisten kohtelua. Me näemme mediassa kameran vangitsemia kuvakulmia totisista naisryhmistä tekemättä mitään länsimaalaisesti arvioidusti hyödyllistä. Totuus on, että naisia alistetaan ja kohdellaan väärin monissa maissa.  Totuus on myös se, että tämä ei ole pääsääntöisesti musliminaisen kohtalo. Musliminainen pukeutuu mustaan, jotta miehet jo kaukaa voivat nähdä, että nainen on tulossa. Häntä ei häiritä. Näin olen oppinut. Emiraattivaimot osaavat ”ottaa näyttämön” rauhallisella, ylväällä kävelytyylillä itsevarmoin ottein. Alistus oli kaukana tästä näystä. 

Uskonto ja kulttuuri säätelee vahvasti naisten ja miesten välistä kommunikaatiota. Tämä tuli useasti esille vanhempien tapaamisissa, jos myös oppilaan isä oli läsnä. Kulttuurisia merkityksiä oli välillä vaikea ennakoida ja tulkita, koska keskustelutilaisuuksien kulkuun näyttivät vaikuttavan osallistuvien henkilöiden sukutaustat ja yhteiskunnallinen asema. Länsimaalaisittain saattoi ainoastaan todeta tilanteiden vaihtelevan verhoutumisen, puheenvuorojen määräytymisen ja tarjoilun perusteella.

Emiraattinaiset eivät kulje yksin lapsensa koulumatkaa pidempiä reissuja. Hänen ei tarvitse, koska suku on suuri, lähellä ja rakas. Ostoksille voi aina lähteä äidin, sisaren tai veljen vaimon kanssa. Aviomieskin kelpaa. Pääasia on, että nainen ei koskaan jää pulaan yksin. Tämän takia jotkut aviomiehet tai suvut rajoittavat vaimoihmisten autoilua yömyöhällä tai kaupungin ulkopuolella. Oikeustajumme joutuu koetukselle; onko tämä oikein?

Saudi Arabia on ylittänyt uutiskynnyksen viimeisten vuosien aikana useasti niin länsimaissa kuin Arabiemiraateissakin naisten totaalisella autolla-ajokiellolla. Meillä on kaikki sympatia näiden naisten puolella, jotka on pidätetty tai ovat saaneet sakkoja mielenosoituksellisista yrityksistä. Me annamme yhtä kaikki tukemme niille emiraattivaimoille, jotka haluaisivat saada enemmän itsenäisyyttä päättää kulkunsa. On syytä kuitenkin olla ajamatta tätä vapautusliikettä meidän omista lähtökohdistamme käsin. Ennen kuin paheksumme emiraattivaimojen olosuhteita itsenäisyyden ja vapauden suhteen kapea-alaisiksi, on pysähdyttävä pohtimaan, minkälaiseen vapauteen nämä naiset ovat valmiita ja halukkaita. Oman mielikuvani mukaan emiraattivaimot ovat yhteisössään arvostettuja ja vaalittuja. Heitä ei ole päättävissä asemissa samassa suhteessa kuin länsimaissa, mutta tulee olemaan. Yliopisto-opiskelijoista valtaosa on naisia. Näkökulmani on rajoittunut yhden kaupungin maailmaan, mutta voin hyvällä omalla tunnolla nukkua yöni tuntemieni musliminaisten hyvinvoinnin suhteen.